Keskisormen mittainen säynäjä

Kun pikkuhiljaa olemme Kamin kanssa palautuneet viime kesän henkisesti ja psyykkisesti raskaasta pyöräretkestä, niin huomaan kuinka minulla on ajatukset alkaneet vaeltamaan kohti uusia haasteita. Talviretkeily on ollut minulle melko vieras osa-alue, joka on alkanut kiinnostamaan enenemissä määrin, varsinkin nyt, kun ahkion voi pakata jo kotiovella.
Päätimme lähteä kokeilemaan miltä tuntuu retkeillä vuoden pimeämpinä aikoina ja tarkoituksena meillä oli ottaa muun muassa selvää kuinka suurta kuormaa me jaksamme vetää Paris Expedition Pro pulkassa, tutustua uusiin lähialueisiin, Primus Omnifuel 2 käyttö teltan lämmittäjänä sekä muutaman yön telttailu talvella. Aktiviteettina leirissä ollessa osa leivästä oli tarkoitus saada pöytään kalastaen. 
Kaikki ei kuitenkaan mennyt retkellä aivan romanttisempien haaveiden sekä suunnitelmien mukaan, mutta kotiin pääsimme kuitenkin palaamaan ehjin nahoin ja sehän tässä selviytymisessä on kuitenkin lähtökohta.

Jos joskus, niin ennen retkelle lähtöä ja retken aikana pääsen helposti kosketuksiin oman sisäisen lapsen kanssa. Siitä sain taas todistuksen, kun vielä pimeässä aamussa hihkuin onnesta kotioveni edustalla pulkkaa pakatessani. Meillä oli tarkoitus lähteä Kamin kanssa Kuusamon Oivankijärvellä sijaitsevaan Kylmäperään perustamaan leiri ainakin pariksi yöksi. 
Suunnistustaitoja tuon paikan saavuttamiseen ei tarvittu, koska pääsin paikkaan teitä pitkin. Minua kuitenkin arvellutti, että onko pienempi soratie aurattu, mitä pitkin jouduimme kulkemaan noin puolet matkasta ja jos sitä ei olisi oltu tehty, niin teltta olisi noussut pystyyn pimeän aikaan. Lumikengillä kävely ahkio perässä olisi helposti pidentänyt matkaa ajallisesti.

Leiripaikka Kylmäperässä
Taitoin tuon 16 kilometrin matkan suunnilleen kolmessa tunnissa pitäen kolme lyhyttä 10 minuutin taukoa, joiden aikana hörppäsin termospullosta lämmintä vettä ja kaavin kourallisen pähkinöitä suuhuni pussin pohjalta, jotta energiataso pysyisi mahdollisimman tasaisena. 
Matkan aikana naruvetoinen ahkio kulki kevyesti perässä paljon ajetulla autotiellä, mitä ensin seurasimme. Vedimme ahkiota siten, että minulle meni vetovyölle omat narut ja Kamille meni vetovaljaisiin oma naru. Koirasta oli iso apu ahkion vetämisessä ja tunsin heti, kun jouduin tekemään töitä yksin. Aina kun meille tuli vastaan alamäki, niin annoin Kamin vetää ahkiota ja menin itse sen perään pitelemään narusta kiinni, joka oli siihen sidottu, jotta se ei luisuisi koiran kintuille. 
En kuitenkaan tiedä onko koko retkeä ajatellen koirasta hyötyä ahkion vetäjänä, jos joutuu kaiken sen syömän ruoan kuljettamaan mukana. Se tulee äkkiä painamaan muutaman kilon jo muutaman päivän retkellä ja tekee heti lisäpainoa ahkioon, jonne tämän retken perusteella voi pakata liikaa tavaraa. Mutta toisaalta onhan koiran kanssa retkeily kuitenkin paljon mukavempaa kuin yksin liikkuminen ja kuljetan tuota koiran ruokaa mielelläni mukana.

Koirat ovat ihmeellisiä sisupusseja
Ainoat ongelmat meillä oli matkan aikana oikeastaan, kun auto oli ajaa meidän päälle, vaikka kuljimme otsalampun valokeilassa ja toinen ongelma meillä tuli vastaan, kun pääsimme Kylmäperän jään päälle. 
Sitä peitti lumipeite, jonka alla oli sulaa sohjoa ja kun ahkion toi tällaiseen paikkaan, niin sen vetäminen kävi hyvin raskaaksi, koska sohjo tarttui sen pohjaan. Matkaa suunniteltuun leiripaikkaan ei kuitenkaan ollut kuin muutama sata metriä ja päätin edetä sinne vaikka väkisin. Jos matkaa olisi ollut vähänkään enemmän ei tuosta kohtaa jäälle olisi kannattanut mennä, vaan etsiä vaihtoehtoinen reitti.  

Leiripaikaksi valitsimme Kylmäperässä sijaitsevan saaren etelärannan, jonne pystytimme teltan aivan jään rajaan. Minulla oli haaveena, että teltan pystytys olisi onnistunut 10 metriä kauemmas rannasta, koska se olisi mahdollistanut pilkkimisen suoraan teltasta äkkisyvän rannan johdosta ja olisimme saaneet pilkkireijästä myös kätevän veden lähteen. Lumen alla oleva sohjo kuitenkin tyrmäsi tämän hauskan haaveen. 

Koska minun Fjällraven Akka Dome 2 teltassa ei ole lumiliepeitä, niin ennen telttaan asettumista lapioin vielä hieman lunta sen ympärille, jotta tuuli ei pääsisi helman alta sisään. Tämän jälkeen asetuimme telttaan, jossa aloin valmistautumaan ruoan laittoon.
Minulla oli vain muutama onnistunut käyttökerta takana uudella monipolttoainekeittimellä ja en ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä teltassa, joten siellä sen käyttö hieman jännitti. Tein kuitenkin alkuvalmistelut huolella ennen kun sytytin liekin keittimeen. Huolehdin riittävästä ilmastoinnista, koska en ole vielä valmistanut keitinlaatikkoa, niin laitoin keittimen vanerilevyn päälle, jonka viereen laitoin kaiken varalta sammutuspeitteen odottamaan mahdollista vaaratilannetta. Käytin keittimessä polttoaineena valopetroolia, koska olin lukenut sen soveltuvan siihen tarkoitukseen hyvin. Retken jälkeen olin kuitenkin tuosta toista mieltä, koska siitä syntyvää nokea oli kaikkialla. 
Tiesin, että petroolia poltettaessa syntyy nokea, mutta en arvannut, että se tarttuisi keittimen lisäksi sekä sitsä-, että ulkotelttaan, että sitä löytyi koirasta ja, että minäkin aloin muistuttamaan enemmän murijaanien kuningasta, kuin kalkkilaivan kapteenia. Petroolia käytettäessä kannattaa ottaa myös huomioon, että se värjää kattilan, mutta siihen olin varautunut. 

Kun sytytin kettimen ensimmäistä kertaa teltan sisällä, niin esilämmityksen aikana palavan petroolin liekit nousivat yllättävän korkealle, luultavasti sen johdosta, että nyt ilmassa ei ollut minkäänlaista tuulenvirettä. 
Kun liekit alkoivat hipomaan teltan kattoa, niin vetäisin salaman nopeasti sen päälle sammutuspeitteen, avasin teltan ovet ja heitin keittimen ulkopuolelle, missä sammutin sen. Vahvan petroolin hajun ja palaneen käryn keskellä alkoi kuulumaan kuinka minun sydän takoi rintaani vasten ja totesin Kamille: Helvetti! Lapsi on terve kun se leikkii omalla hengellä.

Kummatkin retkellä nukutut yöt meni suhteellisen hyvin, mutta kumpanakin yönä uni ei ollut yhtäjaksoista, lähinnä johtuen kylmyydestä joka kaivautui kahden solumuovialustan ja villahuovan lävitse. Tämän osasin arvata tämän tulevan minun ongelmaksi jo lähtiessä, koska minun solumuovialustat ei ole mitenkään kovin paksuja ja ne ovat jo paljon käytettyjä. 
Nyt kotona ollessa olen alkanut miettimään, että voisin valmistaa itselle lisälämmikkeeksi seuraavalle retkelle selän alle talvikäyttöön suunnitellun noin 20 millimetriä paksun retkipatjan palan, joka antaisi suojan olkapään ja lantionväliselle alueelle. Jalat ei niinkään altistu kylmälle, joten niiden alle lisäpatjaa on turha tehdä. Tämän palan päälle levittäisin sitten 15 millimetrin retkipatjan, niin uskoisin jo pahimman kylmyyden pysyvän loitolla. 
Kun puita ei ollut ympärillä, niin valoa oli sen verran, että kuvaaminen onnistui Gopro-kameralla

Retken aikana havaitsin myös yöllä ongelmaksi sen, ettei teltasta lähdetä noin vain pihalle. Muuta asiaa sinne ei kyllä yöllä ollutkaan, muuta kuin se, että näkyykö taivaalla revontulia. Kun kokeilin tätä katsoa ensimmäisen yön aikana, niin huomasin ulkoteltan vetoketjun olevan umpijäässä. Keitintä käytettäessä päivällä tätä ongelmaa ei ollut, koska siitä tuleva lämpö piti ketjun sulana.
Sain avattua teltan ovea vasta sen jälkeen, kun olin hinkannut vetoketjua sormenpäällä hetken aikaa. Tuo työ meni vieläpä revontulien näkemisen toivossa hukkaan, mutta sain jälleen kokea sen kuinka pieni osanen minä olen telttani kanssa tässä maailmankaikkeudessa. Taivaalla loisti niin lukuisat tähdet, että menin aivan pyörälle päästäni, kun sitä vääntelin eri suuntiin, saadakseni tallennettua tuon näyn verkkokalvoille. 
Toisena yönä ongelman muodosti se, kun päätin keventää oloani makuupussin jalkopäässä olevaan ”pissapulloon”. Toimenpiteen aloitettua pääsin pian jälleen kosketuksiin sisäisen lapsen kanssa, kun minulla tapahtui muutaman ruokalusikallisen vahinko makuupussiin. Parin vahvan kirosanan jälkeen sain kuitenkin ajatukseni tapahtuneesta muualle ja vaivuin tyytyväisenä takaisin uneen. 

Suunnitelmat siitä, että saisin kalastamalla osan ruoasta pöytään kariutui melkein 10 metriä sekunnissa puhaltavaan tuuleen, joka alkoi ensimmäisenä leiriaamuna. Koska olin raahannut kalastusvälineet mukana tänne asti, niin koetin kuitenkin onnea muutamalla reijällä, joista sain saaliiksi vain keskisormen mittaisen säynäjän. Mielessäni kävi, että kyllä tämän retken osalta joku haluaa nyt selkeästi pilailla minun kustannuksella ja päätin, että eiköhän tämä kalastaminen ollut tässä. Juoksutin vielä Kamia hetken pitkin saaren rinnettä, josta se etsi jokaisen poron papanan syötäväksi. Tuo näky kiihotti minunkin ruokahalun siihen mittakaavaan, että menin pian telttaan itsekin syömään, mutta valmistamaan kuitenkin oman menu:n eri raaka-aineista. 
Kun koetti kotiinlähdön aika, niin koetin sulattaa keittimen avulla telttaa jäätyneestä kondenssivedestä, jotta sen pakkaaminen olisi edes jokseenkin mahdollista. Lämpötila teltan katossa nouseekin äkkiä sellaisiin lukemiin, että sulaminen alkaa nopeasti, mutta sillä aikaa kun saat tavarat heivattua pihalle, niin teltta on jälleen ihan jäässä. Teltan pakkaaminen omaan pakkauspussiin tarvitsi muutaman hienon kantapääkikan, jotta se ylipäätään onnistui. 
Tämän retken jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että en pidä koko teltasta majoitteena kovinkaan paljoa. Olenkin päättänyt, että aion tästä lähtien koettaa välttää teltan käyttöä aina kun se on mahdollista ja meinaan kokeilla talvella rakentaa yksinkertaisia lumimajoitteita, jossa vietän yöni. Kesällä aion kokeilla retkeillä tarpin sekä hyttysverkon turvin. 
Itse kotimatka meni todella vauhdikkaasti, kun kokeilin jaksaako Kami yksin vetää ahkiota tienlaidassa. Jouduinkin juoksemaan puolet matkasta Sorel:in kengät jalassa, villapaita päällä ja reppu selässä. Kotiin päästyä olin niin hiestä märkä, että päälläni ei ollut yhtään kuivaa vaatetta. 

Kotimatkalla löytyi aiemmin hukkaan mennyt hanska
Vaikka tämä reissu ei mennyt niin sanotusti aivan oppikirjan mukaan, niin se tarjosi minulle kuitenkin paljon uusia ideoita tulevien retkien varalle ja se kannatti ehdottomasti tehdä. Kotona ollessa huomasin myös, että arvostin kotiarkea taas ihan eri tavalla. On jotenkin hävyttömän helppoa avata hana ja juoda sieltä puhdasta vettä. Jääkaappiin on myös helppo saada mitä maittavimpia eväitä ja niitä voi mennä sulattelemaan kotisohvalle hyvän leffan pariin. 
Ajatuksiini nousi myös arvostus niitä harvoja todellisia arjen selviytyjiä kohtaan, jotka vielä tänäkin päivänä esimerkiksi Alaskassa tai syvällä trooppisessa viidakossa hankkivat ruokansa pöytään luonnon keskellä. Tai ihmisiä kohtaan, jotka köyhimmissä maissa etsivät jokapäiväisen leipänsä kaatopaikalta. Pienistä asioista kannattaa olla tyytyväinen, koska mikään ei ole tulevaisuudessa itsestään selvää.

Katon rajassa mittari kohosi äkkiä aina yli 20 asteen

Retkellä kokeiltiin myös eri variaatioita keittimen alustan suhteen
 

Sen jälkeen kun oli saatu vainu jostain eläimestä, niin mentiin lujaa
Kami sulattelee poron papanoita saaren rinteellä
Talviset kalavehdeet painaa aivan liikaa ahkiossa ja jää pois seuraavalla retkellä
Siellä on poroja, vaikka ei niitä kuvasta erota

Ohikiitävää mäntymetsää

Kommentit

  1. Olipa hauskaa luettavaa kun istuin bussissa matkalla kotiin! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit