Kesän ensimmäiset retket

Taakse jäänyt pitkä kylmä kevät toi mukanaan pitkän tauon retkeilyyn, joka oli tervetullut hetki pysäyttämään minut tarkastelemaan sen hetkistä arkeani. Ymmärsin muun muassa tuona aikana jälleen kerran, että olin salakavalasti ajautunut tilanteeseen, jossa aivoväsymykseni oli ottanut liian suuren roolin elämässäni.
Havahduin oikeastaan ajattelemaan tätä asiaa taannoin olleilla aivoterveyspäivillä Kuusamossa, missä esitin kysymyksen Aivoliiton edustajalle, että miksi en ole nähnyt juurikaan unia aivoinfarktin jälkeen? Sain kuulla tämän olevan tällaisten sairauksien jälkeen tyypillistä, mutta hän myös sanoi, että pitää muistaa levätä riittävästi.

Tämän kysymyksen vastaus jäi pyörimään mieleeni, jonka johdosta kyseenalaistin kaiken arkeeni liittyviä tekemisen. Mietin tarkemmin, että mitkä asiat vievät minua eteenpäin ja mitkä asiat syövät minulta liikaa energiaa. Koetanko pysyä tekemisissäni terveiden ihmisten tahdissa antamatta itselleni riittävästi lepoaikaa? Johtuuko se, että en koe saavani itsestäni mitään irti riittämättömästä päänupin levosta? Toiminko minä itseäni vastaan?
                      Luultavasti näin saattoi olla, koska hetken huokaistuani koen, että olen saanut elämäni jälleen takaisin raiteiden suuntaan. Kesä on vihdoin tullut ja kuivan maan retkeilykausi on lähtenyt mukavasti käyntiin muutamalla reissulla. Näiden reissujen tapahtumia käyn läpi alla olevassa tekstissä.




Kuntivaara

Kun lumisateet vihdoin näyttivät loppuvan kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja ensimmäinen lämpöaalto saapui, niin päätin lähteä tekemään kesäkauden avajaisretken. Otin suunnan kohti Kuusamon Kuntivaaraa, jonne patikoin yhdessä Kamin kanssa mökiltämme. Odotukset reissusta olivat korkealla, koska en ollut käynyt kyseisen vaaran laella pitkään aikaan. Pienenä jänniystekijänä oli vielä tällä reissulla, että minulla oli tavallista suurempi todennäköisyys nähdä karhu, koska Kuntivaaran kupeessa sijaitsee karhunkuvauskoju haaskoineen, mikä vetää alueelle mesikämmeniä puoleensa.
                     
Vaellus Kuntivaaralle tapahtui pääosin sorateitä pitkin, lukuun ottamatta muutamaa lyhyttä pätkää metsän läpi, jotka oikaisivat matkaani useilla kilometreillä. Itse vaaran päälle kuljin merkittyä patikkapolkua pitkin, jonne nousin retkeni toisena päivänä.
                      Ennen kuin saavuin tälle polulle, niin alueella olevien karhujen läsnäolo alkoi konkretisoitumaan. Ensimmäisenä vastaani tuli viittoja kuvauskojusta, jonka jälkeen havaitsin puissa karhun metsästys kielletty –kylttejä. 



Näky sai aistini valpastumaan ja aloin myös tarkkailemaan Kamin reaktioita tarkemmin, jotta saisin siitä myös vinkkejä mahdollisesti lähellä olevasta metsien kuninkaasta. Kun matkaa polun alkupäähän ei ollut enää kuin kiven heitto, niin vastaani tulivat ensimmäiset karhun jäljet.
                      Nuo jäljet nähtyäni sisälleni hiipi innostunut jännitys siitä tiedosta, että juuri tästä mistä minäkin nyt kuljen, niin on lähiaikoina kulkenut myös karhu. Pystyin näkemään sieluni silmin, kuinka otus oli edennyt kojun suuntaan haistellen ilmassa leijuvaa haaskan tuoksua sekä sitä, että onko alueella mahdollisia kilpailijoita.
Otin kameran esille ja aloin kuvaamaan näitä jälkiä, jonka jälkeen osoitin ne myös Kamille. Koirani alkoi haistelemaan niitä kiinnostuneena ja oli mielenkiintoista nähdä, miten se suhtautui niiden hajuun. Reaktio osoitti, että Kami ei näyttänyt pelkäävän hajua, mikä jäljessä selkeästi oli. Pystyin myös päättelemään koiran käytöksestä sen, että karhu ei ollut kävellyt siitä aivan lähiaikoina.


 Havahduin näistä pohdinnoista auton ääneen, joka kantautui korviini tulosuunnastani. Paikalle huristeli Kuusamossa vapaa-aikaansa viettäviä mökkiläisiä, joiden kanssa jäin juttusille. Hekin olivat lähdössä ylös vaaran päälle ja kun meillä oli sama matka, niin luonnollisesti lähdimme taittamaan sitä yhdessä.
                     
Polulle päästyäni yllätyin, kuinka paljon rinteessä oli vielä lunta. Kuvittelin, että varsinkin vaaran itärinne, jossa polku kulki, olisi ollut jo sulana, koska aurinko porottaa siihen suuren osan päivästä. Sitä kuitenkin oli niin paljon, että pahimmissa kohdissa polun sijainnista ei ollut hajuakaan huonosti merkatulla reitillä. Jalkakin tuntuivat uppoavan lumeen paikoittain yli polvenmitan, mutta haasteista huolimatta selvisimme koko porukka Kuntivaaran päällä olevalle kodalle. Sen pihalla ihastelimme kaikki ympärillemme avautuvia maisemia, jotka ulottuivat myös Venäjän puolelle asti.

Nukuin Kuntivaaran laella yhden yön yhdessä Kamin kanssa, jonka jälkeen lähdin aamusta vaeltamaan kohti noutopaikkaa, josta sain autokyydin takaisin mökille. Törmäsin paluumatkalla vielä yksiin karhun jälkiin, jotka tulivat suoraan minua kohti. Maa oli tässä kohtaa kovempaa, mutta karhun kynnen jäljet erottuivat kuitenkin siinä selkeästi.
                      Kun olin aikani näitä jälkiä fiilistellyt, niin nostin katseeni kohti menosuuntaa ja huomasin Kamin ottaneen epätavallisen seisovan asennon kohti metsää. Tuo näky sai sydämeni lyömään hieman kiivaammin ja nosti mieleeni ajatuksen, että oliko karhu poikennut tältä reitiltä sinne kuullessaan meidän tulevan?
Tämä ajatus jäi pyörimään mieleeni muutaman huilipäivän ajaksi, jotka vietin mökillä. Mietin myös, että kuinka viisasta toimintaa on houkutella petoeläimiä ihmisten pariin ja yhdistää vieläpä ruoan tuoksu siihen? Näiden muutaman lepopäivien jälkeen suuntasin Oulangan kansallispuistoon Kitkajoen rannalle kalastusreissuun.




Ensimmäistä kertaa Kitkajoelle kalaan

Olin suunnitellut olevani tällä reissulla Kamin kanssa pari viikkoa, joista suurimman osan ajasta viettäisin Kitkajokeen ja sen kalapaikkoihin tutustuen sekä itse kalastaen. Halusin myös pyhittää osan matkastani puhtaaseen patikointiin, joten päätin aloittaa matkani Rukalta, josta saa pari päivää kävellä kalapaikoille.



Päivät olivat edelleen pysyneet lämpiminä, kun lähdin kapuamaan hyvillä mielin ylös Rukan rinnettä raskas rinkka selässäni. Ylös kiivetessä mietin, kuinka paljon mukavampaa oli kanniskella tuota painoa aiemmin ostamassani Osprayn Aether 85 litraisessa rinkassa. Kiinnitin myös huomiota ennen matkaani alennuksesta löytämiini Alpinan vaellussaappaisiin, jotka tuntuivat toimivan myös hyvin, vaikkakin hiostivat tuolla ilmalla.
Nopeasti nuo mielekkäät ajatukseni muuttuivat vakavammiksi, kun hikipisarat alkoivat tipahtelemaan nenäni päästä kohti maata. Askeleeni alkoivat selkeästi painamaan jyrkässä rinteessä, mutta niin myös huomasin Kamin innokkuuden muuttuvan keskittyneemmäksi. Sekin taisi huomata, että kahden viikon eväiden kantaminen uudessa Ruffwearin repussa ei annakaan niin paljon vapauksia, kuin tavallisesti ilman reppua matkatessa.


                     
Huipulla puhalsin pari kertaa helpotuksesta, kun tiesin päivän ensimmäisen tunturiin nousun olevan nyt takana. Vielä edessämme oli Valtavaaran ylitys, jonka pohjoispuolella meitä odotti laavupaikka yöpymistä varten.
                      Ennen kun laskeuduimme Valtavaaran huipulta tuolle laavupaikalle telttaa pystyttämään, niin ihastelimme vaaran päällä sijaitsevan vanhan palovartijan mökin edustalla ympärillemme avautuvia maisemia.
Koetin ensimmäisenä erottaa kotkan katseella tuosta paikasta meidän mökkirannan, joka sijaitsee linnuntietä noin 25 kilometrin päässä Rukasta. Kun sitä en tietenkään erottanut, niin katselin muun muassa mökkimme suunnassa olevaa korkealle kohoavaa Kuntivaaraa ja sen taustalla vielä korkeammalle kohoavaa osittain lumipeitteistä Nuorusta.

Retkeni neljäntenä päivänä reittini poikkesi Karhunkierrokselta Kitkajokea alaspäin, kohti Harrihautaa. Polku muuttui kapeammaksi ’’kalastajien poluksi’’, mitä oli sen tasaisuuden vuoksi helppo kulkea. Haasteita tuotti ainoastaan muutama joen ylitys, joissa ei ollut virallista siltaa sekä lähellä Harrihautaa olevan nyppylän ylitys, jossa kadotin ’’virallisen’’ reitin.
                      Mietiskelin kävellessäni, kuinka tunsin rinkkani jo selvästi kevyemmäksi, jonka jälkeen ajatukseni kääntyivät aiemmin reissulla tapaamieni ihmisten kanssa käytyjä keskusteluita. Mietin niitä hienoja selviytymistarinoita, joita olin kuullut. Kuinka ikäiseni mies oli selvinnyt syövästä ja kuinka nuoren pojan äiti kertoi hänen lapsensa selvinneen aivoinfarktista. Koetin myös painaa mieleeni ne kaikki hyvät vinkit retkeilyyn liittyen, joita olin nähnyt muiden retkeilijöiden tekemisissä sekä kuullut heiltä käydyissä keskusteluissamme.
                      Ajatusten siivittämänä Harrihauta tuli nopeasti vastaan, jonne sain leirini pystyyn tasaiselle aukealle paikalle laavun viereen. Ennen kalastamaan ryhtymistä ihastelin paikan hiljaisuutta, katselin joen toisella puolella olevaa kapeaa vesiputousta sekä kuuntelin kosken solinaa.



     
Keskityin kalastamaan Harrihaudassa vain pienellä alueella laavun läheisyydessä, jossa virta ei ollut kovin voimakas. Minua harmitti, kun en ollut tehnyt ainuttakaan perholitkaa retkelleni mukaan, mikä olisi ehkä parantanut mahdollisuuksiani saada harjusta, mutta myös antanut mahdollisuuksia kalastaa laajemmalla alueella. Bete Lottoja en pystynyt uittamaan, kuin tietyissä paikoissa, mutta se näytti riittävän proteiinin tarpeen tyydyttämiseen.
                      Ei mennyt kauaakaan, kun vavan nokassa sätki noin kilon painava hauki, jonka kesytin huolella ennen, kun tarrasin kädellä sen kidusten ympäriltä kiinni. Kun olin saanut kalautettua kalan tajuttomaksi (mikä ei koskaan tunnu mukavalta) ja laskettua siitä veret pois, niin kävin sytyttämässä nuotion sen ruuaksi  valmistusta varten. Perkasin tämän jälkeen kalan ja tunnin päästä me jo Kamin kanssa sulattelimme tuota maukasta lähiruokaa lämpötilan ollessa edelleen parikymmentä astetta.

Seuraavana päivänä päätin suunnata takaisin Pähkänäkalliolle, minkä olin ohittanut aikaisemmin. Matkaa sinne ei ollut, kuin kahdesta kolmeen kilometriä, mikä taittui välillä uistinta uittaessa. Minua vaivasi hetkittäin ajatus uusien vaelluskenkieni kunnosta, kun ne olivat alkaneet repeämään yhdestä saumasta ja niiden kivisuoja oli alkanut kummastakin kengästä irtoamaan pieninä palasina.  
                      Mietin, että ne eivät tulisi varmasti kestämään toista viikkoa, minkä olin suunnitellut retkelläni vielä olevan. Koska ilma oli jälleen sääennusteen mukaan viilenemässä, niin tein päätöksen, että lopetan retkeni suunniteltua aikaisemmin ja käyn vaihtamassa kengät toimiviin yksilöihin.
                      Pähkänäkalliolle ei ollut vielä leiriytynyt vaeltajia, kun saavuin sinne, mutta paikalla oli pitämässä leiriä yksi kalastusporukka. He kertoivat saaneensa paikasta ihan mukavasti harjusta, mikä herätti entisestään mielenkiintoani kalastukseen. Leirin pystytyksen jälkeen löysin itseni joen rannasta yllättyneenä kalan tärpistä.
                      Heitin uistimen välittömästi samaan paikkaan ja kohta huomasin, että veden pinnassa sätkii alamittainen harjus, minkä yksi toisen kalastusporukan miehistä nappasi haavilla ylös. Huomasimme kalan saaneen pyrstöönsä aika pahan jäljen ilmeisesti isomman kalan yrittäessä syödä sitä, mutta selvinneen ilmeisesti säikähdyksellä. Laskimme kalan takaisin virtaan, jonne se katosi välittömästi. Jaksoin vielä hetken kiinnostua kalastamisesta toisen saaliin toivossa, mutta lopulta luovutin ja menin nukkumaan.



Seuraavana päivänä vaelsin vielä yhdeksi yöksi Harrisuvantoon, missä olin viettänyt yöni myös tulomatkalla. Kuljin sinne Pähkänäkalliolta yhdessä yli 60-vuotiaan miehen kanssa, joka oli tehnyt hienon suorituksen edellisen vuoden aikana. Hän oli laihduttanut yli kaksikymmentä kiloa ja oli nyt testaamassa itseään Karhunkierroksella.
                      Juttua meillä riitti aina melonnasta koiriin ja kaikkea siltä väliltä, minkä aikana noin neljä kilometriä taittui huomaamatta. Pystytimme telttamme Harrisuvannon laavupaikalle hienossa auringonlaskussa, jonka aikana paikalle tuli vielä yöpymään äiti ja tytär.
                      Ilta meni mukavasti keskustellen ihmisten kanssa, mutta huomasin sen kuitenkin vaikuttavan vahvasti aivoväsymykseeni. Loppuillasta huomasin kuinka en meinannut enää löytää yksittäisiä sanoja yrittäessäni kertoa jotain, minkä jälkeen totesin, että eiköhän nyt ole aika mennä nukkumaan.
                     
Kuten tavallista, niin tällaisen väsyneen illan jälkeen seuraavana aamuna jouduin hetken kelailemaan edellisen päivän tapahtumia, ikään kuin baari-illan jälkeen. Olen jo vuosien varrella oppinut käsittelemään aivoväsymyksen ja normaalin tietoisuuden välistä vaihtelua siten, että en anna sen liikaa vaikuttaa minun mielentilaan ja pian huomasin jo olevani suunnittelemassa reittiä Harrisuvannolta noutopisteeseen.

                      Kävin vielä aamulla katsomassa Kitkajoen eteläpuolella olevaa nuotiopaikkaa, joka sijaitsi leiripaikkani läheisyydessä, minkä jälkeen poikkesin metsän lävitse sovittuun tienpäähän. Kävellessä fiilistelin sitä, kuinka mukava reissu minulla ja toivottavasti myös Kamilla oli takana. Ainoa harmituksen aihe oli kengät, jotka kävin vaihtamassa liikkeessä tuttuun ja turvalliseen Hanwag merkkisiin vaellussaappaihin.



Kommentit

Suositut tekstit